Kokonaisturvallisuusvaliokunnan kouluväkivaltaa koskevassa mietinnössä nostimme esiin neuroepätyypillisyyden roolin väkivallan osapuolien elämässä. Esimerkiksi ADHD voi lisätä haasteita oppimisessa ja koulumaailmassa, mikä altistaa erilaiselle oireilulle esim. käytöshäiriöinä. Nämä neuroepätyypillisyyden piirteet eivät ole sairaus eikä sinällään kyse ole siksi oireista, mutta selkeyden vuoksi puhun kuitenkin oireista. ADHD on osa neuroepätyypillisyyden esiintymistä.
Aikuisella ADHD oireilu voi olla hyvinkin erilaista kuin lapsilla ja nuorilla. Kaikenikäisillä oirekuva on kuitenkin yhtä uniikki kuin jokainen ihminen itsekin. Oireet voivat painottua eri ihmisillä eri osa-alueilla ja eri voimakkuuksilla. Jokaisen henkilökohtaiset tekijät vaikuttavat myös paljon oireiden esiintymiseen. Se ei ole pelkästään vilkkautta ja keskittymiskyvyn vaikeuksia. Se voi ilmetä ihmissuhteissa, vuorovaikutuksessa, uni-valverytmissä, ravitsemuksessa, muistissa, ajattelussa jne. Asiaan voi myös liittyä muitakin tekijöitä, pitkäaikaisvaikutuksia tai haasteita joko tämän tyypillisyyden tai muiden ulkopuolisten tekijöiden vuoksi, kuten kokemus huonommuudesta, riittämättömyydestä tai kiusaamista. Kukaan ei voi sanoa toisen puolesta, onko hänen kokemuksensa haasteita oikea tai väärä. Keskeistä on, että ihminen kokee haasteita tai oireita, jotka vaikeuttavat hänen elämäänsä ja jaksamista. Taustasyystä riippumatta näihin asioihin tulee saada apua, jos ihminen kokee sitä tarvitsevansa.
Usein henkilö ei välttämättä edes itse tiedosta taustasyytä. ADHD on synnynnäinen aivokemiallinen tila, mutta elämäntilanteen muuttuessa voi tämä oireilu muuttua. Lapsena tai nuorena voi oireilun osa-alueet pysyä hallinnassa esim. vanhempien tuella, mutta itsenäistyessä ja aikuistuessa voi elämä ylittää oman selviytymisen tason ja näin oireet tulla esiin esim. arjenhallinnan- tai ajankäytön haasteina ja näin altistaa haittavaikutuksille kuten stressille, univaikeuksille, päihde- ja mielenterveysongelmille tai uupumukselle. Tällaiset oireet liitetään usein muihin syihin tai hoidetaan itsenäisinä tekijöinä. Ongelmien uusiutuessa on kuitenkin merkityksellistä tunnistaa juurisyyt, mutta vieläkin tärkeämpää on saada arki järjestettyä niin, että henkilö pärjäilee ja haitallinen oireilu helpottuu, koska ADHD ei parane. Yhteiskunnas odotuksiin sopeutumisessa voi olla vaikeuksia, kun moni asia on järjestetty neurotyypillisten mukaan esim. 8 h työpäivä voi olla ADHD henkilölle normaalia kuormittavampi, sillä keskittyminen vaatii enemmän energiaa ja ponnistelua. Ihminen saattaa pohtia sitä, miksi tavallinen arki saa hänet uupumaan, vaikka yrittää parhaansa. Siksi ei ole relevanttia odottaa kaikkien suoriutuvan samalla tavalla arjesta, kuin neurotyypillinen voisi.
Suurin osa ADHD henkilöistä selviytyy elämässään sujuvasti, osa ei edes huomaa oireita, koska he ovat eläneet niiden kanssa koko elämänsä ja sopeutuneet tilanteisiin. He tuntevat itse itsensä ja osaavat kohdata haasteita. Neuroepätyypillisillä on usein myös ”supervoimia”, kuten tavallisesta poikkeavaa luovuutta, innovatiivisuutta, kyky hyperkeskittyä mielenkiinnon kohteisiinsa, ongelmienratkaisukykyä ja hyvä ihmistuntemus. Nämä voivat olla äärettömän merkityksellisiä ja tuottoisia ominaisuuksia työntekijässä ja siksi työnantaja hyötyy siitä, että mahdollistaa tämän henkilön potentiaalin kukoistamisen.
Nykyään puhutaan siitä, että ADHD olisi ”muotidiagnoosi”. Lisääntyneisiin diagnooseihin vaikuttaa mm. että asiasta puhutaan, tieto sen moninaisuudesta on lisääntynyt ja maailma on muuttunut kuormittavaksi ja vaativaksi joten oireisiin on kaivattu apua. Aiemminkin on nähty diagnoosipiikkejä, kun jostain asiasta on alettu puhumaan kuten vaikka uniapnean kohdalla on käynyt. Kaikki ADHD diagnoosit eivät välttämättä ole ”oikeita” koska sitä ei voida mitata kuten happisaturaatiota, mutta diagnoosia merkityksellisempää on se, että henkilö saa apua. Siksi on tärkeää, että diagnooseihin ei suhtauduta koskaan absoluuttisena totuutena, usein ne ovat vain osa totuutta. Nyt diagnoosin asettaminen on kuitenkin edellytys esim. lääkehoidon testaamiseksi. Lääkehoitokaan ei saisi olla semmoinen mörkö, kun se nyt on. Jos henkilö saa siitä apua, on se silloin tärkeä osa hoitoa.
Mitä aiemmin haasteisiin saa apua, sitä paremmin henkilö voi sopeutua tilanteeseen ja oppia elämään siinä, myös muuttuvissa tilanteissa, sekä hyödyntää näin potentiaaliaan. Pitkään jatkuvat haasteet kuormittavat ja voivat ajaa muiden ongelmien äärelle esim. talousvaikeuksiin. Tietoisuus ja itsetuntemus on tässä myös tärkeässä roolissa. Osa saa lääkityksestä apua, mutta kaikille se ei ole vaihtoehto. Hoitoon voi kuulua esim. yksilöllisiä järjestelyitä opinnoissa ja työelämässä, terapiaa ja tuki elämänhallintaan. Joskus riittää, että henkilö oppii itse antamaan itselleen armoa, mutta niin tulee myös yhteiskunnan antaa.
– Aluevaltuutettu Iina Hänninen