Mielenterveys- ja päihdepalveluissa piilee medikaalisaation ja palvelutarpeen kasvamisen riski
Pirhassa on perattu mielenterveys- ja päihdepalveluita. Työmäärä on massiivinen; vuosikymmeniä ruuhkautettu koneistomme yskii ja sujuvoituu hitaasti. Uudistuskaavioiden ja palveluketjujen alkupäähän kätkeytyy kuitenkin mekanistisia piirteitä.
Matalan kynnyksen palveluissa hävitään vaikuttavuudessa, jos ihmisiä ohjataan liian suoraviivaisesti digikanaviin askartelemaan yksin oirekartoitusten ja omahoito-ohjelmien pariin. Merkittävin osa psykososiaalisten interventioiden vaikutuksesta välittyy kuitenkin vuorovaikutuksessa.
Terapiat etulinjaan -toimintamalli on sinällään mielekäs ja ongelmat lähinnä seurausta sen liian mekanistisesta soveltamisesta. Seurantatieto siitä ei ole vielä riittävän laaja-alaista. Toisena ongelmana on se, että arkiajatteluamme riivaa stereotypia terapiasta yksilövastaanottoina. Pirhan ydintä tulisi olla oikea-aikainen ja tarpeenmukainen, mielellään verkostoja hyödyntävä psykososiaalinen interventio – se on paljon muutakin kuin terapiaa.
Kyselyitä ja mittareita käytetään myös sotepalveluidemme kehittämiseen kaikkiaankin tiedolla johtamisen vuoksi. Tämäkin on tärkeää, mutta ei saisi olla pois asiakassuhteilta. Mitä lievemmistä ongelmista on kyse, sitä vähemmän erilaiset lomakkeet ja mittarit lopulta kertovat yksilöstä. Matalan kynnyksen palveluissa pitäisi tarjota tukea ja ohjausta sekä esim. perhe- ja ryhmätason interventioita, ei diagnostiikkaa ja hoitoa.
Oirekartoituslomakkeet eivät kaivele esiin voimavaroja tai kohtia, mihin asiakas itse voisi vaikuttaa. Ne eivät kannattele psyykkistä kipua ja vaikeita tunteita. Eivätkä rakenna kehityksellistä tai kliinistä arvioita eikä suunnitelmaa.
Erilaisista valmiista hoito-ohjelmista ja lyhytterapioista on hyvää kyytiä tulossa vasara, jolla hakataan kaikkia hyvinvoinnin haasteita. Kun ihminen tarvitsee muutostukea ihmissuhdeongelmilleen, uupumuskierteeseen tai addiktiiviseseen käyttäytymiseen, hän päätyykin oirekartoituksiin, omahoitohjelmiin tai manualisoituihin hoitoihin.
Pahimmillaan paineistetuissa ja henkihieveriin säästetyissä palvelupisteissä elämänkriisit diagnostisoidaan häiriöiksi ja asiakkaat alkavat suorittamaan hoito-ohjelmaa ja lopulta pettyvät, jos maksimikäyntimäärä ei riitä tai ongelmat uusiutuvat. Merkittävä joutuu aloittamaan uuden kierroksen koneistossa, vaikka olisi voinut ohjautua oikeanlaisen avun piiriin jo aiemmin.
Vuorovaikutuksessa saadaan esiin olennaiset tarpeet ja asiakas löytää omat voimavaransa ja toimijuutensa. Tässä piilee työn mielekkyys henkilöstöllekin.
Niina Melkko
Varavaltuutettu
Henkilöstöjaoston jäsen